28.6.2013
Huone
jossa kaikki katosi
Kaunis
sana, tavoittamaton, kuin lintu taivaalla. Ja yhtäkkiä nousin ja
tein huojuvan arabeskin keskellä oleskeluhuonetta. Tirskuntaa,
supatusta; hapatusta. Jäin seisomaan keskelle huonetta. Jotkut
katsoivat, kuin sirkus olisi tullut. Toiset yrittivät olla
huomaamatta, jatkoivat ristisanatehtävää, shakkia, raamatun
säkeitä.
Torilla
oli paljon väkeä sinä kesäkuisena iltapäivänä, vaikka myyjät
jo pakkailivat tavaroitaan kasaan. Joku esiintyjä oli torin laidan
lavalla. Jotkut tanssivat ja kaikki tungeksivat lähelle lavaa.
Virrassa mukana kulki nainen ja tyttö käsikädessä, etteivät
eksyisi toisistaan. Nainen päästi irti, minä. Päästin irti
kädestä, jota eniten rakastin. Ajauduimme erilleen väkijoukossa ja
lähdin ostamaan kukkia. Torin viereisellä kadulla oli kukkakauppa
auki. Upeat lumihiutaleet ryöppysivät ruukuistaan. Tyttöä ei
näkynyt. Ajatukseni olivat kukissa. Mitä tyttöni ajatteli silloin?
Mihin Isabella menisi? Sitä minä en pysähtynyt ajattelemaan.
Pystyin ajattelemaan vain kukkivia lumihiutaleita. Äiti sanoi että
ne ovat mitättömän näköisiä kukkia. Minä näin niissä
sellaista kauneutta mitä harvoin näin kukissa. En ole viherihminen.
En ollenkaan saa kasveja pysymään hengissä. Mutta parveke huusi
lumihiutaleita. Niitä ostin sinä päivänä, kun satu alkoi.
Asetelmasta
tuli oikein sievä, parveke kukki. Vihreää ja valkoista. Kohta ne
ryöppyäisivät yli ruukun reunojen ja hennot kukat putoaisivat
parvekkeen lattialle ja liimautuisivat kiinni, niin ettei niitä
saanut harjalla irti. Isabella tuli katsomaan.
Miksi
sinä jätit minut torille, äiti? Tuomas haki minut kotiin kun sinun
kännykkäsi oli taas lopussa.
Minä
en osannut sanoa muuta kuin että eikö ole kaunista. Kauppias oli
hymyillyt minulle. Sillä oli kuitenkin sakset myyntipöydällä, oli
oltava varovainen. Ei saa kääntää selkäänsä saksille.
Tuomas
huomasi pälyilevän katseeni kun kiersin hänet kaukaa. Sakset.
Tuomas oli paha. Isabella ja Tuomas kuiskivat olohuoneessa, kuulin
sen parvekkeelle asti. Päät yhdessä supattelivat, vaikka olin
parvekkeella asti. Kastelin lumihiutaleet. Vesi valui yli. Lattialle
tuli lammikko, johon astuin empimättä. Siinä kuvastui mitättömät
lumihiutaleet. Olinko sittenkin tehnyt väärin? En ehtinyt pois
lammikosta kun ovikello soi ja sisään tuli kaksi miestä. Toisella
oli kaulassaan suomileijona. Sellaista huomaa kun pitää keskittyä.
Naurahdin hiukan, kun mies otti sormestani ja laittoi siihen jonkun
laitteen.
Kuinkas
sitä voidaan?
Ne
veivät minut ambulanssilla pitkältä tuntuvan matkan, ja
portaikossa tunsin olevani elokuvassa, kaksi valkotakkista molemmin
puolin. Ovi naksahti kun kävelimme läpi valkeiden käytävien.
Tässä on sinun sänkysi, sanoi mies valkeassa takissa. Jäin
seisomaan keskelle huonetta. Vähitellen huomasin ikkunat, kauniit
ikkunat syvällä paksussa seinässä. Istuin syvennykseen. Tyhjää.
Pelkkää tyhjää, maisema ja kaikki. Eikö täällä ole vessaa.
Katsokoot, totesin ja lorautin. Huuhtelin kädet ja menin käytävää
sinne minne näin erään miehen menevän. Olisi pitänyt olla
tupakat mukana. Oven lähellä ketjussa riippui sytkäri. Missä
minun tupakat on?
Viesti
tuli jostain. Tuomas oli lähtenyt. Äiti sen taisi kertoa, oli ollut
puheissa. Itki. Lohdutin. Ei se mitään, ei mitään … ei mitään,
noin. Isabella ei tullut. Menin kahville äidin kanssa ja katsoin
äidin silmiä. Itkettyneet, vieläkin vetistävät.
Senkö
takia kun Tuomas lähti pois?
No
minkäs muunkaan.
Oletko
muistanut kastella lumihiutaleet?
Illalla
se iski, tarve mennä ja laulaa koko talo täyteen ääntä. Kaikki
oli niin hiljaista että ärsytti. Hoitajat tulivat, raamikkaat
miehet. Minut vietiin eristyshuoneeseen, pakotettiin patjalle ja
vietiin minulta villatakki. Lääkkeet otin siinä vaiheessa ihan
suosiolla. Tällainen se sitten oli, huone jossa kaikki katosi.
Kun
pääsin ensimmäistä kertaa lomalle, minulla oli turkoosi
hellemekko ja sandaalit, sekä pieni nyssäkkä tavaroita ja
vaatteita. Oli jo elokuu. Vielä oli kuitenkin lämmintä, sitä
riitti sinä kesänä. Halusin uimaan. Bussi körötti kaupunkiin ja
pääsin kuin pääsinkin rannalle ja uimaan. Vesi virkisti ja taisin
olla hetken onnellinen.
Kokki
oli komea. Siis ihan tavallinen suomalainen mies. Minun silmissäni
komea. Hänen kanssaan juttelin usein tupakkatauoillaan, kun
päivystin tupakkakatoksessa. Järkevä ja puhelias mies se oli,
sellainen jonka veisi kotiinsa ja pitäisi. Kun pääsin pois hän
kysyi eikö tavattaisi vielä. Niin sitten kävikin. Isabella ei
tykännyt, mutta saa tottua. Teini. Äidillä oli nyt mies, jossa on
kaikki kohdallaan. Joka on nähnyt äidin tukka sotkussa sairaalan
ruokalassa syömässä hätäisesti keittoaan. Joka hyväksyy. Mies
joka ei hylkää.
(Tätä saa ja pitää kommentoida että kehityn paremmaksi. Kaikki palaute on enemmän kuin tervetullutta!)
Murmeli
