lauantai 29. kesäkuuta 2013

Novelli kesän kunniaksi

28.6.2013
    Huone jossa kaikki katosi



Kaunis sana, tavoittamaton, kuin lintu taivaalla. Ja yhtäkkiä nousin ja tein huojuvan arabeskin keskellä oleskeluhuonetta. Tirskuntaa, supatusta; hapatusta. Jäin seisomaan keskelle huonetta. Jotkut katsoivat, kuin sirkus olisi tullut. Toiset yrittivät olla huomaamatta, jatkoivat ristisanatehtävää, shakkia, raamatun säkeitä.

Torilla oli paljon väkeä sinä kesäkuisena iltapäivänä, vaikka myyjät jo pakkailivat tavaroitaan kasaan. Joku esiintyjä oli torin laidan lavalla. Jotkut tanssivat ja kaikki tungeksivat lähelle lavaa. Virrassa mukana kulki nainen ja tyttö käsikädessä, etteivät eksyisi toisistaan. Nainen päästi irti, minä. Päästin irti kädestä, jota eniten rakastin. Ajauduimme erilleen väkijoukossa ja lähdin ostamaan kukkia. Torin viereisellä kadulla oli kukkakauppa auki. Upeat lumihiutaleet ryöppysivät ruukuistaan. Tyttöä ei näkynyt. Ajatukseni olivat kukissa. Mitä tyttöni ajatteli silloin? Mihin Isabella menisi? Sitä minä en pysähtynyt ajattelemaan. Pystyin ajattelemaan vain kukkivia lumihiutaleita. Äiti sanoi että ne ovat mitättömän näköisiä kukkia. Minä näin niissä sellaista kauneutta mitä harvoin näin kukissa. En ole viherihminen. En ollenkaan saa kasveja pysymään hengissä. Mutta parveke huusi lumihiutaleita. Niitä ostin sinä päivänä, kun satu alkoi.

Asetelmasta tuli oikein sievä, parveke kukki. Vihreää ja valkoista. Kohta ne ryöppyäisivät yli ruukun reunojen ja hennot kukat putoaisivat parvekkeen lattialle ja liimautuisivat kiinni, niin ettei niitä saanut harjalla irti. Isabella tuli katsomaan.
Miksi sinä jätit minut torille, äiti? Tuomas haki minut kotiin kun sinun kännykkäsi oli taas lopussa.
Minä en osannut sanoa muuta kuin että eikö ole kaunista. Kauppias oli hymyillyt minulle. Sillä oli kuitenkin sakset myyntipöydällä, oli oltava varovainen. Ei saa kääntää selkäänsä saksille.

Tuomas huomasi pälyilevän katseeni kun kiersin hänet kaukaa. Sakset. Tuomas oli paha. Isabella ja Tuomas kuiskivat olohuoneessa, kuulin sen parvekkeelle asti. Päät yhdessä supattelivat, vaikka olin parvekkeella asti. Kastelin lumihiutaleet. Vesi valui yli. Lattialle tuli lammikko, johon astuin empimättä. Siinä kuvastui mitättömät lumihiutaleet. Olinko sittenkin tehnyt väärin? En ehtinyt pois lammikosta kun ovikello soi ja sisään tuli kaksi miestä. Toisella oli kaulassaan suomileijona. Sellaista huomaa kun pitää keskittyä. Naurahdin hiukan, kun mies otti sormestani ja laittoi siihen jonkun laitteen.
Kuinkas sitä voidaan?

Ne veivät minut ambulanssilla pitkältä tuntuvan matkan, ja portaikossa tunsin olevani elokuvassa, kaksi valkotakkista molemmin puolin. Ovi naksahti kun kävelimme läpi valkeiden käytävien. Tässä on sinun sänkysi, sanoi mies valkeassa takissa. Jäin seisomaan keskelle huonetta. Vähitellen huomasin ikkunat, kauniit ikkunat syvällä paksussa seinässä. Istuin syvennykseen. Tyhjää. Pelkkää tyhjää, maisema ja kaikki. Eikö täällä ole vessaa. Katsokoot, totesin ja lorautin. Huuhtelin kädet ja menin käytävää sinne minne näin erään miehen menevän. Olisi pitänyt olla tupakat mukana. Oven lähellä ketjussa riippui sytkäri. Missä minun tupakat on?

Viesti tuli jostain. Tuomas oli lähtenyt. Äiti sen taisi kertoa, oli ollut puheissa. Itki. Lohdutin. Ei se mitään, ei mitään … ei mitään, noin. Isabella ei tullut. Menin kahville äidin kanssa ja katsoin äidin silmiä. Itkettyneet, vieläkin vetistävät.
Senkö takia kun Tuomas lähti pois?
No minkäs muunkaan.
Oletko muistanut kastella lumihiutaleet?

Illalla se iski, tarve mennä ja laulaa koko talo täyteen ääntä. Kaikki oli niin hiljaista että ärsytti. Hoitajat tulivat, raamikkaat miehet. Minut vietiin eristyshuoneeseen, pakotettiin patjalle ja vietiin minulta villatakki. Lääkkeet otin siinä vaiheessa ihan suosiolla. Tällainen se sitten oli, huone jossa kaikki katosi.

Kun pääsin ensimmäistä kertaa lomalle, minulla oli turkoosi hellemekko ja sandaalit, sekä pieni nyssäkkä tavaroita ja vaatteita. Oli jo elokuu. Vielä oli kuitenkin lämmintä, sitä riitti sinä kesänä. Halusin uimaan. Bussi körötti kaupunkiin ja pääsin kuin pääsinkin rannalle ja uimaan. Vesi virkisti ja taisin olla hetken onnellinen.


Kokki oli komea. Siis ihan tavallinen suomalainen mies. Minun silmissäni komea. Hänen kanssaan juttelin usein tupakkatauoillaan, kun päivystin tupakkakatoksessa. Järkevä ja puhelias mies se oli, sellainen jonka veisi kotiinsa ja pitäisi. Kun pääsin pois hän kysyi eikö tavattaisi vielä. Niin sitten kävikin. Isabella ei tykännyt, mutta saa tottua. Teini. Äidillä oli nyt mies, jossa on kaikki kohdallaan. Joka on nähnyt äidin tukka sotkussa sairaalan ruokalassa syömässä hätäisesti keittoaan. Joka hyväksyy. Mies joka ei hylkää.


(Tätä saa ja pitää kommentoida että kehityn paremmaksi. Kaikki palaute on enemmän kuin tervetullutta!)

Murmeli